23.7.2012 Lajiprosessi-fail!
Lajiprosessi palloliiton tapaan
Suomen palloliitto käynnisti muutama vuosi sitten mittavan hankkeen jonka tarkoitus on jalkapallon lajianalyysin saattaminen uudelle vuosituhannelle. Edellinen versio olikin parin vuosikymmenen takaa! Kun kansallinen lajiliitto toimii kymmenien vuosien syklillä niin ei ole ihme, ettei laji pysy mukana kansainvälisessä kehityksessä.
Mitä enemmän ja lähempää olen futista seurannut sen enemmän hämmästelen Suomalaisen futiksen puuhastelua. Palloliiton visiossa puhutaan vuodesta 2020. Perspektiivi on asetettu riittävän kauaksi, jotta sen arvointia ei pääse tekemään näin alku metreillä. Tai siis voi tehdä, mutta se ei ole suotavaa. Useissa seminaareissa on perikansalliseen tapaan painotettu, että nyt ollaan kuin sotaan menossa: yhdessä rintamassa mennään ja toisinajattelijat ammutaan.
Historia toistaa itseään
Tämä palloliiton projekti, jota visioksi kutsutaan, muistuttaa erittäin pahasti Englannin palloliiton teknisen johtajan Charles Hughesin 1980 luvulla ajamaa linjaa, jossa täysin väärien tietojen perusteella lähdettiin viemään britti futista kohti 'kick and rush' - aikaa. Hughes, jonka kirja Winning formula oli vielä kymmenisen vuotta sitten myös Suomen palloliiton kurssien oppikirja, jalosti tai paremminkin omi Charles Reepin jo 50-luvulla kehittelemää ajatusta tehokkaimmasta pelitavasta, mikä perustui vähiin kosketuksiin. Hänen mukaansa parasta on pyrkiä mahdollisimman nopeasti ja vähillä kosketuksilla maalintekoon ja saada aikaan laukausia. Edes laukausten laadulla ei ollut juurikaan merkitystä. Tilastollisesti vaan pääteltiin, että noin joka yhdeksäs laukaus menee maaliin.
Reep->Hughes->Norja->Suomi!
Hughes ei saavuttanut edes omassa kotimaassaan arvostusta. Pikemminkin hänet leimattiin jalkapallon tuhoojaksi. Siitä huolimatta hänen kirjansa päätyi koulutusmateriaaliksi Suomen valmentajille. Näihin Hughesin ajatuksiin törmää edelleenkin kun keskustelu siirtyy pallonhallinta pelin opettamisen vaikeuteen ja suomalaisen pelaajan mielenlaatuun ja oletettuun kyvyttömyyteen oppia syöttämään kymmenen metrin syöttöä. Ikään kuin se olisi vaikeampi kuin 30-40 metriä pitkän syötön antaminen?!
Joka tapauksessa kyseiset opit rantautuivat ensin Norjaan, jossa ne otettiin maajoukkueen käyttöön. Norjalainen pelitapa toimi 1990-luvulla ja toi menestystä. Suomi katsoi kaihoisasti vierestä. Tästä sitten alkoi Suomen halu löytää ns. Suomalainen-pelitapa. Eli oikotie onneen!
Kansallinen pelitapa
Suomessa ajatellaan täysin väärin, että tämä Norjalainen pelitapa olisi saavuttanut menestyksestä huolimatta vankan kannatuksen. Voi olla, että suuri yleisö ajatteli sen olevan hyväksi Norjalaiselle futikselle, mutta ainakin Andreas Morisbakin, entisen Norjan jalkapalloliiton teknisen johtaja, mielestä kyse oli kaikkea muuta kuin hyvä asia. Tapasin Morisbakin pari vuotta sitten Norjassa ja vahingossa lipsautin sanan Norjalainen-pelitapa, kun juttu sivusi Egil 'Drillo' Olsenin aikaa, jolloin Norja oli FIFA 2. Morisbak sanoi lähes tuohtuneena, että he haluavat päästä siitä leimasta eroon ja juniorivalmennuksessa pyritään täysin päinvastaiseen harjoitteluun ja pelaamiseen.
Validiteetti
Kuten Reepin ja Hughesin aineisto ja siitä tehdyt johtopäätökset muistuttavat huolestuttavasti palloliiton lajianalyysin osaa 2. teknis-taktista analyysi!
Aineisto on laajuudessaan käsittämättömän valikoiva ja suppea. Hämmästyttävintä on kuinka suoraan ja jopa härskisti voidaan epäillä, että analyysin taustarahoittaja on JJK! Tuloksia esitellään ikäänkuin tieteellistä tutkimusta ja kun validiteetin perään kysytään niin esittelijän punastumisesta voi päätellä vastauksen ilman sanoja.
On hämmästyttävää kuinka vähän lajiprosessia on kyseenalaistettu. Mutta toki Suomessa keskustelu kulttuuri ja asioiden kyseenalaistamisella ei ole perinteitä.