Pelikäsityksestä

Petteri Sihvonen kirjoitti marraskuun alussa pafin blogissaan otsikolla -Pelisilmää ei saa äidinmaidosta eikä se ole lahjakkuutta

Pelisilmä käsitteenä on abstrakti ja se lienee puhekielessä synonyymi sanalle pelikäsitys. Termi pelikäsitys rakentuu kahdesta sanasta peli ja käsitys. Sanapari ohjaa asian ytimeen: käsitys pelistä. Edelleenkin pääsemme lähemmäksi itse asiaa, kun keskitymme sanaan Käsitys. Käsittäminen ja ymmärtäminen on lähellä Kognitiivisiä taitoja kuten havainto- ja ratkaisuntekotaidot. Pelikäsityksessä on siis kyse havainnoinnista sekä ratkaisuntekotaidoista. Taito, terminä tarkoittaa opittavaa ja harjoitettavaa asiaa. Ratkaisunteon keskeinen substanssi on tieto.

Sihvonen väittää seuraavaa:

1.      suomalaisen pallopeliperheen ylivoimaisesti suurin väärinkäsitys ja karmein harha on, että pallopelien piirissä vallitsee lajirajat läpäisevä luulo siitä, että pelisilmän saa äidinmaidossa. Sihvonen jatkaa edelleen ”Ei ole olemassa mitään sellaista geeniä kuten ”pelisilmä”.

2.      Toki on olemassa ihmisten välisiä yksilöllisiä eroja avaruudellisessa hahmottamisessa ja näkökentän laajuudessa, mutta samalla tavalla eroja on kaikessa urheilemiseen liittyvässä ”lahjakkuudessa”.

3.      Urheilemisen ja etenkään huippu-urheilun logiikkaan ei mahdu ajatus siitä, että lähtökohtaisesti ajatellaan ja lähestytään asiaa ”lahjakkuuden” asettamissa raameissa oli kyse sitten yksilön fysiikasta, psyykestä, tekniikasta tahi taktisesta kapasiteetista. Urheilun eetokseen kuuluu, että kaikki olemassa olevat ja kuviteltavissa olevat rajat ylitetään.

Kolme väitettä, joita kommentoin yksi kerrallaan:

1.      Itselläni on paljon positiivisempi käsitys valmentajien pelisilmä käsityksestä. Tämä väite oli kieltämättä enemmän kuin totta vielä 10-15 vuotta sitten. Pelisilmää pidettiin laajasti vain luonnonoikkuna. Tänä päivänä monella valmentajalla on kyllä usko, että pelikäsitystä voidaan harjoittaa. Tietäis vaan miten. Alaväite on, ettei ole mitään pelisilmä-geeniä. Ei varmasti yhtä geeniä, mutta yhtä varmasti sellaisia kykyalueita löytyy, jotka antavat toisille paremmat edellytykset tulla paremmiksi pelinkäsittäjiksi.

2.      Avaruudellisen hahmotuskyvyn merkitys päätöksen teossa on marginaalinen ja näkökentälaajuutta on myös tutkittu ja todettu, ettei se selitä, miksi toiset näkevät paremmin kenttää ja löytävät parhaat ratkaisut. Ääreisnäön erot ovat muutaman prosentin luokkaa.

3.      Lahjakkuus keskustelu voisi lähteä omille teilleen, mutta tärkeintä on tehdä ero giftedness eli synnynnäinen lahjakkuus ja talent eli erityislahjakkuus tai harjoitettu synnynnäinen lahjakkuus. Voidaan toki idealistisesti väittää, että ilman synnynnäisiä taipumuksia voidaan ylittää kaikki kuviteltavissa olevat rajat. Realistisempaa kuitenkin on pidättäytyä perinteisemmässä näkemyksessä, että geeneillä on merkitystä.

Sihvosen keskeinen ohjenuora pelisilmän hankkimiseksi on erilaisten pallopelien pelaaminen.

”On auringon varmaa, että kun tutkimme jääkiekkoilun, jalkapalloilun, koripalloilun, salibandyn ja niin edelleen parhaiden pelintekijöiden ja -ymmärtäjien urheilijapolkua taaksepäin, sieltä löytyy heille kaikille yksi yhteinen tekijä: takana on lapsesta asti valtava määrä yhden tai mieluummin kahdesta neljään erilaisten pallopelien pelaamista. Teen ihan selväksi: pelaamaan ei opi muuta kuin pelaamalla.”

Herää kysymys mihin sitten valmentajia tarvitaan, jos pelikäsitys saavutetaan yksinkertaisesti vain pelaamalla erilaisia pallopelejä? Ajatus pelikeskeisestä harjoittelemisesta ei ole mitenkään uusi, vaan sitä on hyödynnetty jo kymmeniä vuosia esim. Hollannissa. Street football käsitteenä on kaikkien tiedossa. ns. pienpelien pelaaminen voidaan jakaa käytännössä toisaalta pelaajien omaehtoiseen pihapelaamiseen ja toisaalta seuroissa valmentajan ohjauksessa tapahtuvaan ohjattuun pelaamiseen. Ensimmäinen kehittää pelaajan henkilökohtaista tekniikkaa, kikkoja, ns luovia ratkaisuja, jälkimmäisessä opetetaan pelitapaa, pelimalleja ja taktiikkaa. Jälkimmäisessä painopiste on nimenomaan pelikäsityksen opettamisessa.

Pelaajien omaehtoisissa peleissä taktiikan ja pelikäsityksen oppiminen on sattumanvaraista ja perustuu pelaajan omaan kykyyn oivaltaa. Tämä tukee parhaiten niitä pelaajia, joilla on kyky ja luontainen taipumus oppia ja oivaltaa. Valmentajan ohjauksessa oppiminen ja oivaltaminen on kiinni valmentajan kompetenssista ja sisältöosaamisesta. Lyhyesti, jos valmentajalla ei ole kompetenssia, on parempi antaa pelaajien pelata keskenään kuin ohjatusti.

Mielestäni pelikäsitys ominaisuutena ei eroa muista harjoitettavista asioista kuten voima ja nopeus. Toisilla harjoitusvaste on vaan parempi kuin toisilla.

 Ja lopun lirrutus on myös tuttua tekstiä keskiverto futis-valkulta. Tekniikan ja taktiikan yhdistäminen ja kehitysvaiheen huomioonottaminen on peruskauraa vähänkään omistautuneesti valmentavalle.

”Lopuksi sananen siitä, miten pelin opettaminen ja tekniikan opettaminen tulee jatkossa yhdistää suomalaisessa palloilussa. Meillähän on perinteisesti ajateltu, että ensin aloitetaan tekniikasta ja taktiikka tulee kuvaan myöhemmin. Tämä on väärää ajattelua. Näiden kahden ulottuvuuden opetteleminen ja opettaminen pitää aloittaa – muun muassa pienpeleillä ja erilaisilla pelitilanteiden simulaatioilla – aivan alusta asti, vaikkapa kuusivuotiaana.

Toki pelin opettamisen sisällöt pitää olla suunniteltu pelaajan iän ja kehitysvaiheen mukaan. Homma etenee asteittain leikistä kohti pelaamisen korkeampia ymmärryksen asteita. On tähdättävä opettamisessa taktiikan ja tekniikan ykseyteen tavalla, jossa ne ovat lopulta elimellinen toisistaan erottamaton yhdistelmä toinen toistaan tukemassa ja kehittämässä.”

Sihvonen siis väittää, että valmentajilla on suuri ja karmea harha pelisilmän suhteen, mutta tekstin luettuani jäi mieleen kysymys ymmärtääkö Sihvonen, mitä on pelikäsitys?

Mitä sitten pelikäsitys on ja miten sitä pitää harjoittaa?

Jos lähdetään purkamaan pelaamista ja pelikäsitystä yhden pelaajan silmin, yksittäisen suorituksen kautta. Teoreettisesti motorinen suoritus tapahtuu kolmivaiheisesti: ensin pelaaja havainnoin tilanteen sen jälkeen tekee päätöksen millaisen motorisen suorituksen tekee. Ja kolmas vaihe on toteutus. Esimerkiksi pelaajalla on pallo hallussa, jonka jälkeen hän havannoi, missä on vastustajat ja omat pelaajat, tämän jälkeen hän tekee päätöksen syöttää, laukaisee vai kuljettaa. Olennaista on kolmivaiheinen prosessi: havainnointi, päätöksenteko ja suoritus. Keskitytään ensisijaisesti päätöksenteko vaiheeseen. Ratkaisunteon kaksi resurssitekijää ovat: aika ja tieto. Aika on se määre kuinka paljon voimme vertailla eri vaihtoehtoja, tieto puolestaan on kaikki se ymmärrys, jolla arviomme vaihtoehtojen paremmuutta tilanteessa. Tieto ohjaa meitä tekemään parhaan mahdollisen tilanteeseen sopivan valinnan.

Jos pelaaja valitsee pelinkannalta hyvin ja toimivan ratkaisun sekä pystyy suorittamaan sen motorisesti laadukkaasti eli toteuttamaan ajattelemansa suorituksen, sanotaan, että pelaajalla on hyvä pelikäsitys tai pelinlukutaito. Suoritus edellytti riittävää havainnointia, päätöksentekoa  ja oikeanlaista teknistä suorittamista.

Prosessin harjoittamisesta

Mitä kaikkea sitten harjoitellaan ja mitä tulisi harjoittaa? Prosessin ensimmäinen osa eli havainnointi. Ilmiselvästi havainnointia pitää harjoittaa, koska se edeltää päätöksentekoa. Yhtä ilmeistä on, että päätöksenteon jälkeen pelaajalla pitää olla myös työkalut toteuttaa suoritus. Jos jompikumpi tai edes viimeinen epäonnistuu, hyvästä pelikäsityksestä ei ole mitään hyötyä.

 Havainnointi?

Hyvä havannointi ei ole sitä, että näkee kauas ja tarkasti tai, että ääreisnäkö olisi laaja. Havannoinnin ydin on etsintästrategia. Pelaajien ero tulee esiin siinä miten pelinsisäiset visuaaliset vinkit löytyvät. Mitä korkeammalle tasolle mennään sen selvempiä visuaalisia vihjeitä pelaajat toisilleen lähettävät. Peliasento kertoo minne vastaanottaja haluaa syötön. Tämä ei kuitenkaan riitä, jos vihjettä ei tulkita niin kuin alkuperäisen viesin lähettäjä on sen tarkoittanut. Ollaan siis jalkapallokielen keskiössä. Pitää puhua samaa kieltä, jotta asiat menevät perille. Kommunikoida.

Jalkapallontietotaito

Pelikäsityksessä on kysymys puhtaasti  jalkapallotietotaidosta. Ja luonnollisesti pelaajan edellytykset kehittyä riippuvat valmentajan substanssiosaamisesta. Toki pelaajat oppivat jalkapalloa monia muitakin reittejä.

Jalkapallo pelinä

Jalkapallo voidaan jakaa viiteen päävaiheeseen: pallo hallussa, pallo vastustajalla, positiivinen transitio, negatiivinen transitio ja erikoistilanteet. Jokainen vaihe voidaan vielä jakaa pienempiin osiin, joita sitten harjoitellaan kollektiivisesti. Tätä kautta syntyy tilanteiden kollektiivinen tunnistaminen(havainnointi) tämä kertoo pelaajalle riittävät vihjeet päätöksen tekoon.

Jos pelaajat eivät toimi kollektiivisesti ja/tai samankaltaisissa tilanteissa toimitaan hetken mielijohteesta ns. luovasti, olemme kaaoksessa vrt. Suomalainen pelitapa ja ajattelumalli.

Suomi vuonna 2012

Suomessa aletaan pikkuhiljaa hyväksymään, että pelikäsitystä voidaan harjoittaa, mutta emme edelleenkään ymmärrä jalkapalloa pelinä riittävästi, jotta voisimme kehittää pelaajia kollektiiviseen ajatteluun ja tuoda peliin tehokkaita pelimalleja.

Emme ole saavuttaneet Suomessa vielä edes sitä jalkapallotietämyksen ja metodologian tasoa mikä oli Portugalissa 15 vuotta sitten. Olemme käytännössä noin 20 vuotta jäljessä Euroopan huippumaita! Tästä on hyvä taas mennä 'eteenpäin'.