25.6.2012 Nero nimeltä Hodgson

Neljäs puolivälierä kamppailu Italia-Englanti oli lähtökohdiltaan kiinnostavin kamppailu. Molemmat joukkueet ovat pelanneet ns. kurinalaisesti ja yhtenäisesti. Ensimmäinen mielenkiinnon kohde oli joukkueiden ryhmitys. Tai siis Italian, Englannilla ei ole toista vaihtoehtoa kuin perinteinen 4-4-2. Ensimmäinen naula taktisen nerouden arkkuun. Italia sen sijaan jatkoi neljän alakerralla. Keskikentällä flat timantti joka pelasi elastisesti ja jonka kapellimestarina toimi Pirlo, voisi sanoa, että Pirlo oli maaginen, mutta hän sai myös pelata täysin vapaasti koko ottelun. Toinen naula arkkuun. Rooneyn olis totta kai pitänyt hoitaa Pirlo, mutta ehkä hän oli laskelmoinut asian niin, ettei voimat enää riittäisi vastahyökkäyksiin. Joka tapauksessa Italian pallollinen pelaaminen määräsi tahdin ja vei Englannin ainoan aseen eli laitapelaamisen. Italia imi englannin laitapelaajat keskelle ja sen jälkeen täytti laidat laitapuolustajilla.

Toinen kysymysmerkki oli miten Italian yksilöt Balotelli ja Cassano suoriutuvat. Tällä kertaa molemmat pelasivat moitteettomasti joukkueelle ja harvoin näkee Balotellin näyttävän pelikavereille yhtä montaa peukkua kannustuksena. Cassano puolestaan yritti tehdä kaikkensa, jotta Balotelli olisi päässyt ratkaisemaan ottelun. Tässä ottelussa yhteistyö ei tuottanut maalia, mutta ehkä jo seuraavassa. Lopulta oli yllätys että kurittomimmin pelasi Englannin ainoa maailmanluokan pelaaja Rooney. Normaalisti hyvin puolustava Rooney jätti Pirlon vapaaksi pyörittämään Italian peliä. Tämä tuskin jäi Hodgsonilta huomaamatta, mutta mitään muutosta tähän ei tullut koko ottelun aikana.

Englanti pysyi noin 20 minuuttia pelissä mukana sen jälkeen Italia juoksutti englantilaisia miten huvitti. Italia syötteli vastustajan täysin uuvuksiin. Gerrald oli vaihtokunnossa jo varsinaisella peliajalla ja Parkerilla alkoi sumeta silmissä. Italialaiset näyttivät mihin se johtaa kun on taidollisesti valovuoden edellä. Azzurrien syöttötaito oli silmiähivelevä. TV selostaja väitti englannin pelin tiiveyden olevan kohdallaan, mutta sitä se ei todellakaan ollut. Hämmästyttävän usein open-ball tilanteessa linja seisoi Terryn johdolla paikallaan, vaikka olisi pitänyt vetäytyä.

Englannin kannalta parasta oli se, että he hävisivät. Vielä parempi olisi ollut murskatappio. Tilastojen mukaan Italialla oli kaikenkaikkiaan 49 yritystä, joista 20 kohti maalia plus kaksi tolppaa, 12 kertaa vastustaja onnistui blokkaamaan laukauksen jne. Tilastot kertovat pitkälti Hodgsonin taktisen lähestymistavan: suojellaan maalia ja luotetaan, että Rooney tekee tarvittavan maalin. Onko tämä neroutta?

Se, että jalkapallon emämaa joutuu turvautumaan samaan taktiikkaan kuin futis kääpiö Suomi, kertoo englannin perustavaa laatua olevista ongelmista. Joukkueen kantavat voimat ovat jo senioreita ja heidän korvaajia ei ole näköpiirissä. Hodgson tuskin lähtee nuorentamaan joukkuetta vaan jatkaa oman cv:nsä kaunistamista. Italiaa vastaan Englannin vaihdot olivat perinteistä brittifutista pahimmillaan. Laitaan nopeutta väsähtäneen Milnerin tilalle ja pääpeli voimaa Carrollin myötä. Oli aika liikuttavaa kun Carrollille pelattiin korkea pallo 35 metriä Italian maalista niin yksikään italialainen ei viitsinyt edes mennä taistelemaan pääpallosta. Miksi menisikään kun näin saatiin muualle ylivoima. Carroll ei mitenkään voinut saada palloa itselleen eikä näin ollen ollut minkäänlainen uhka. Jälleen kerran Nero Hodgson oli niin lähellä todellista menestystä ja voi ylpeänä palata kotimaahansa kuten aikanaan Suomea valmentaessa. Kukaan ei enää muista kuinka monesti Suomen peräsimessä Roy tyytyi tasapeliin vaikka voitto olisi ollut otettavissa rohkeammalla pelaamisella, kuten esim kotiottelussa Portugalia vastaan, kun Suomi pääsi pelaamaan miesylivoimalla puolet ottelusta. Se ottelu paljasti tylyllä tavalla sen miten Roy 'Nero' Hodgson pelaa ensisijaisesti omasta kunniastaan.