Aikamatka pallon kanssa

On hetkiä jolloin koko elämä kulkee nopeutetun filmin tavoin ohi silmien. Se hetki on nyt.

Ensimmäiset muistikuvat ja oma Ensimmäinen kosketus jalkapalloon

Ensimmäinen muistikuvani liittyen jalkapalloon on jotakuinkin vuodelta 1969. Olin silloin kuuden vanha. Koulureitini varrella oli Kupittaan Hansamarket, jonka hyllyltä löysin keltaisen jalkapallon. Kai se oli ihastumista ensisilmäyksellä. Hintalapussa luki kaksi markkaa ja ajattelin, että siihen meillä on varaa.

Illalla otin puheeksi löytöni ja parhaan kykyni mukaan ylipuhuin isäni tulemaan seuraavana päivänä ostamaan sen minulle. Pallo taisi olla ensimmäinen asia elämässäni, jonka tosissani halusin. Seuraavana päivänä sitten marssimme kauppaan, jossa isäni totesi, että tämähän maksaa 20 markkaa, eikä kahta! Voi hyvinkin olla, että alitajuisesti olin keksinyt juonen ja väittänyt ikäänkuin vahingossa hintaa halvemmaksi mitä se todellisuudessa maksoi.

Tai sitten minussa on Brasilialaista verta, malandron verta. Juoni toimi ja favelan kasvatti sai haluamansa. Ensimmäinen oppi, jonka futis on minulle opettanut: jos jotain haluaa pitää olla valmis valkoiseenvalheeseen.

Tuota elämäni kultakimpaletta aloin sitten pihalla pomputtelemaan ja ne hetket, kun iskä tuli muutaman kerran syöttelemään, muistuvat yhä mieleen. Syöttelyhetket olisivat saaneet olla pitempiä ja niitä olisi voinut olla useammin. Silloin päätin, että kun itselläni on lapsia niin syöttelyt eivät jää kahteen kertaan.

Kupittaan Nappulaliigassa kaikki-eivät-todellakaan-pelanneet

Naapurin kakarat eivät olleet futiksesta kiinnostuneita, joten yleensä potkin palloa yksin, kunnes jonakin päivänä seitsemänkymmentä luvun alussa löysin itseni Kupittaan nappulaliiga joukkueen treeneistä. Ehkä joku oli niistä koulussa puhunut. Siellä sitten olin ja muistan, että kärrynpyöriä ja kuperkeikkoja tehtiin. Ajattelin, että näitä tekemällä varmaan tulee hyväksi futariksi. Uskon, että olin jokaisessa treenissä, kun muutakaan tekemistä ei ollut. Kuten on moneen kertaan mainostettu, niin nappulaliiga on hieno juttu. Sarjaankin  osallistuimme ja toiset jopa pelasivat. Itse istuin kentänlaidalla tuskin edes pelipaitaa päällä. Kaipuu kentälle oli kova, mutta kaikki-pelaa-sääntöä ei vielä tuohon aikaan oltu keksitty. Nappulaliiga aikana en muista, että olisin päässyt kertaakaan pelaamaan. Joitain keskusteluja kyllä on jäänyt mieleen kentänlaidalla ottelua katsellessa. Niissä otteluissa yhtä sen aikaista talenttia peluutettiin alusta loppuun. Yleensä kai voitimme ja hän teki 6-10 maalia. Valmentaja oli haltijoissaan ja hyvää pataa vanhempien kanssa. Pojan nimi oli muistaakseni Arijoona tai vastaava. Arijoona oli pelin jälkeen aina huonolla tuulella, kun ei ollut saanut vastusta. Hän oli omasta mielestään aivan liian hyvä. Valmentaja tsemppasi ja kannusti kovasti jaksamaan, tulevaa... silloin ei ollut vielä Litmasta, mutta oli varmaan joku johon hän tätä 7-8 vuotiasta vertasi. Päivän selväähän oli, että tähti oli syttynyt. Muistan hyvin kun ajattelin, että joo kyllä Arijoona on niin hyvä, että sen pitää olla koko ajan kentällä, mutta miksi noi toiset jotka on mua paljon huonompia pelaavat ja mä en? Sen huomasin, että vanhemmat näyttivät olevan jotain tosi tärkeitä tyyppejä. Hienot vaatteet ja aina valkun kanssa keskustelemassa jostain. Omia vanhempia ei kentänlaidalla näkynyt. Meni muutama vuosi ja Arijoona lopetti futiksen. Taisi siirtyä jääkiekkoon. Pukutakkisten lapset lopettivat myös ilmeisesti urheilun kokonaan. Olivat jo silloin vähän pulskia poikia.

Futis opetti elämästä taas jotain olennaista: elämä ei ole aina reilua. 

Tepsi ja jääkiekko

Futiksen ohella pelasin talvisin jääkiekkoa, tepsissä. Joukkue kasattiin niin, että kerran luistellessani Kupittaan ulkojäällä tuli joku kyselemään haluja pelata tepsissä jääkiekkoa. Ei muuta kun mukaan vaan ajattelin. Kai siinä joku lappu piti kotiin viedä ja siitäkös riemu repesi. Ukon mielestä mihinkään porvariseuraan ei mennä! Kai se joku periaatekysymys oli. En ollut ihan varma kuinka suuren synnin olin tehnyt. Kokemus politiikasta oli tuolloin aika vähäistä. Joka tapauksessa siitä lähti jääkiekko ura liikkeelle. Pääsin jopa kentälle ja tein maalinkin. Mutta jostain syystä päädyin maalivahdiksi, siinäkin kakkoseksi, ei sillä varmaan olisi ollut niin väliä, mutta varusteita riitti vain toiselle. Maalivahdin ura loppui kun kotona tarkistettiin ruhjeet. Nilkat, käsivarret ja varmaan vähän muutkin paikat olivat mustelmilla. Kai ne kiekot osuessaan tekivät kipeää, mutta ajattelin, että se kuuluu asiaan. Joka tapauksessa sain maalivahti työskentelystä kehuja. Ensimmäinen kerta kun sain positiivista palautetta urheilussa. Se tuntui ihan kivalta. Muistan sen vieläkin. Jääkiekko ura jäi lyhyeksi, mutta oppia siinäkin tuli. Ensinnäkin politiikka on osa urheilua ja positiivinen palaute on yleensä kivampi juttu kuin haukut.

Teräs

Oli aika siirtyä eteenpäin futis uralla. Seuraava etappi oli Turun Teräs. Kuulosti kovalta seuralta. Teräksellä oli oma kerhotalo, kenttä ja mukava valmentaja. Olisko ollut Aapo. Pelissä se huusi meille aina "tyhmä alle" kun tuli korkea pallo. Onneksi en koskaan mennyt niihin palloihin. Tajusin tuon huudon merkityksen vasta vuosien jälkeen. Yleisöllä oli aina hauskaa.

En muista mitä puoluetta Teräs edusti, mutta jotain vikaa siinä isän mielestä oli. Sitäkään en muista mikä se oli. Teräksessä olin jokatapauksessa stara. Playmaker Tepan kanssa. Tepa palasi Teräksen jälkeen Nappulaliigaan. Kerran sitten venyttelin kylmin lihaksin ja etureisi revähti. En tiennyt silloin, että sen vamman kanssa ei pysty pelaamaan. Pelasin koko ottelun Puropellon kentällä. Muistan vaan, että halu tehdä maali oli kova ja ottelun aikana en pystynyt juoksemaan enkä potkaisemaan.

Seuraavaan treeniin tulin oman reiteni teipanneena. Teipit olivat vedetty sen verran tiukkaan, että Aapo tuli ja leikkasi teipit samantien irti. Veri ei kuulemma kierrä, jos teippaa mun tekniikalla.

Taas tuli oppia: lääkintä hommat kannattaa jättää ammattilaisille.

Urani Teräksessä loppui käytännössä tähän vammaan. Aapo ilmoitti, etten voi pelata kun jalka ei ole pelikunnossa. Siitä tuli sen verran kova riita, että vaikka pelasinkin ottelut niin kai se jossain vaiheessa ei enää päästänyt kentälle, kun en pystynyt edes kunnolla kävelemään.

Bosman sääntö ja TuTo

Oli aika siirtyä futis uralla eteenpäin, TuToon. Tuolloin ei vielä ollut Bosman sääntöä, vaan minusta jouduttiin maksamaan siirtokorvaus 'kasvattajaseuralle'. Korvaus oli kulahtanut jalkapallo. Olin sitä mieltä, että se nyt oli vähän liikaa, mutta TuTon valmentaja lohdutti, että sen pallon ventiili vuotaa, joten ei hätää.

Aika TuTossa alkoi perinteisesti. Kotona sain haukut siitä, kun olin mennyt duunari joukkueeseen. Polittista kokemusta oli siis kertynyt oikeistosta, vasemmistosta ja Teräksestä!

Sen kyllä muistan hyvin, että toverien muut pallot eivät vuotaneet ja pelipaidoissa oli mainokset. Joukkue oli hyvä ja taistelu pelipaikoista kova. Valmentajat olivat reiluja ja päästivät kentälle ne, jotka koviten tsemppasivat. Muistan myös siltä ajalta, että treeneissä kilpailtiin tosissaan toisiamme vastaan. Viivajuoksussa oli kunnia-asia olla voittaja.

Monia juttuja muistan tuolta ajalta. Talvella pelattiin Adidas Cupia ja kerran pelattiin Helsingissä Saharan kentällä HJKta vastaan. Vastustajan riveissä liukasteli pitkätukkainen Sixten 'Sigu' Boström. Tuleva HJKn valmentaja kenties. Tuossa ottelussa tein vasurilla voitto maalin. Hienoa aikaa. Joukkueessa oli muutama vähän suurempi ego, joka ei sietänyt, että olin heitä parempi. He saivatkin usein oman suoritustasoni putoamaan puheillaan.

Normaalia elämää

TuTon jälkeen elämässäni oli pitkä pimeä jakso. Opiskelin, tein töitä ja välillä pelasin jotain aladivaria. Intohimoni pelaamiseen oli vaan sen verran ylitsevuotavaa, ettei siitä aina pidetty. Tavallisen ja tylsän elämän vastakohta oli futis, eläydyin siihen aina, kun kentälle pääsin.

Törmäsin usein joko siihen, että vastustaja sortui ajanpeluuseen tai johonkin muuhun halpamaisuuteen. Tai sitten oma joukkue ei pelannut kuten halusin. Ristiriidat olivat yleisiä.

Aika toteuttaa lupaukset ja valmentamisen alkutaival

Kun sitten oma poika saavutti täysi-ikäisyyden siinä suhteessa, että oli valmis aloittamaan futiksen pelaamisen, lähdin mukaan valmennukseen. Jo ennen ensimmäistä joukkuetta olin ostanut pojalle pallon pyytämättä. Kupittaalla kävimme potkimassa ja syötöt eivät jääneet kahteen, kuten omassa lapsuudessa. Valmentamisen motiivi oli varmistaa omalle pojalle pelipaita ja ainakin, se kaikki-pelaa, puolenpelin takuu. Valmennusta ohjasi alusta lähtien kaksi asiaa: ensinnäkin kaiken piti olla moraalisesti kestävää, tasapuolista ja oikeudenmukaista, toinen prinsiippi oli vaalia kaunista jalkapalloa. Myöhemmin opin, että sitä kutsutaan Total Football'iksi. Pojat olivat kuuden vanhoja kun aloitimme. Alusta alkaen oli tarkoitus panostaa taitoon ja monipuolisuuteen. Samaan aikaan, kun me aloittelimme, MaPS -86 ikäluokka niitti mainetta ympäri Suomea. Joukkueessa pelasi mm. Kasper 'Kappe' Hämäläinen, Sami Sanevuori. Joukkue oli lähes voittamaton nappulaliiga aikana. Taitokisoissa  MaPS oli ylivoimainen. Joukkueen valmentaja valittiin vuoden taitovalmentajaksi Turun piirissä.

Se kaikki oli hienoa. Omassa joukkueessani pelasi useita hyviä pelaajia, mutta yksi oli ylitse muiden. Sanoin jo ensimmäisellä valmennuskurssilla, että meillä on tuleva Litmanen joukkueessa. Sain osakseni varsinaiset hörönaurut. Ei kuulemma kuusi vuotiaasta sellaista voi sanoa. MaPS -89 joukkueen kanssa vierähti 7 vuotta. Tuona aikana panostimme valtavasti yksilötaitoihin ja uskoin siihen, että jos jokainen on taitava niin menestys tulee väistämättä myös joukkueena. Taitoon panostaminen toi myös minulle Vuoden Taitovalmentaja pystin.

Joukkueessa oli lopulta niin paljon taitoa, että se voitti kolme kertaa peräkkäin mm. Piirin Mestaruuden ennen Interiä ja Tepsiä. Myöhemmin samat pojat voittivat Suomen Mestaruuden Tepsin riveissä.

Seitsemän vuoden jälkeen takki oli tyhjä ja pelaajien oli aika siirtyä uusien haasteiden pariin.

Piipahdus Tepsissä

Alun perin vain Rikun ja maalivahti Peltsin piti siirtyä Turkuun, mutta kun seura ei saanut järjestettyä valmentajaa, joukkueesta lähti Turkuun kymmenisen pelaajaa. Seuran puheenjohtaja jaksoi syyttä minua vuosia joukkueen hajottamisesta. 

MaPSin jälkeen valmensin vielä vuoden onnistuneesti poikia Tepsissä. Kausi päättyi Piirin finaaliin, jossa voitimme Interin 6-0. Sen kauden jälkeen oli tauon paikka.

Tepsi ajasta jäi paljon hyviä muistoja: jälleen kerran sain valmentaa hienoja pelaajia. Allu, Aku, Kono, Teemu, Pate jne. Kai Pahlman-turnauksesta kun tultiin ilmoitin pelaajille, että Allu on sitten kapteeni tästä lähtien. Tuli syvä hiljaisuus. Kaikki ymmärsivät miksi juuri Allu. Yksi hienoimista pelaajista koskaan!

Vihdoinkin elämäni ensimmäinen sielunveli

Vaikka joukkuetta mitä valmentaa ei ollut niin opiskelin futista ja löysin sielunveljen Amerikasta. TJ Kostecky ja Vision Training. TJ kävi Suomessa ja minä USAssa valmentamassa Vision Training leirillä. Tämä antoi uuden pohjan valmentaa. Leirillä näin myös  ensimmäistä kertaa todellisia tyttöfutareita. Taitavia ja urheilullisia tyttöjä jotka rakastivat futista ja tämä näkyi pelissä! Tämän jälkeen ei ollut mitään syytä epäillä etteikö nais- ja tyttöfutis voisi olla kova juttu.

Seuraavat kolme vuotta vierähtivät MaPS tyttöjen kanssa yhdessä Mikan ja Mikojen. Aika oli sikäli merkittävää ja hienoa, että kehittelimme vähän omanlaisemme valmennus konseptin.

Yhteistyössä saimme aika paljon aikaan myös MaPS -T94 ikäluokan kanssa, vaikka se ei varsinaisesti ollutkaan mikään kilpajoukkue. Tästä ajanjaksosta ei ole mitään ihmeellistä kerrottavaa. Valmentaminen kehittyi kun saimme rauhassa puuhastella Taponkedon hallissa.

Tämä lyhyt alustus tulevaan -aikani Turun futiksessa juttuun.